Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
Ruusa muutti meille seitsemän viikon ikäisenä elokuun alussa 2004. Se oli aivan käsittämättömän suloinen ja jo ensi päivistä lähtien osoitti omapäisen luonteensa. Ulkona oleminen oli Ruusasta aivan mahtavaa ja  kyllä se kovaa kipitti niillä töppyräjaloillaan aina välillä ruohikkoon kaatuen.  Pihallamme on rinnettä ja Ruusan suurta hupia oli juosta kovaa vauhtia rinnettä alas ja yhtäkkiä työntää täydessä vauhdissa kuono maahan niin, että koko nöffi meni kuperkeikkaa. Myös ruohikkoiseen ojaan hyppääminen oli Ruusan mielestä aivan käsittämättömän hauskaa ja muistan kerrankin säikähtäneeni ihan kunnolla, kun koira ensin laukkasi täyttä vauhtia ojaan ja sitten makasi siellä selällään. Luulin sen loukanneen itsensä, mutta koira vaan piehtaroi siellä varsin onnellisen oloisena... Mies taas ei vaikuttanut kovinkaan huvittuneelta kun koira hyppäsi p*skaojaan, ihan kirjaimellisesti.

Ruusan ollessa reilun kolmen kuukauden vanha, lähdimme Koiraamon pentukouluun. Maalaistyttö Ruusa oli ihan hirveän arka ja maastoutui heti aluksi tuolini taakse istumaan. Siellä se tärisi ja katseli muita koiria (joista kaikki paitsi yksi olivat Ruusaa huomattavasti pienempiä!) koko alkutunnin, mutta lopputunnista uskaltautui jo bullmastiffipojan kanssa kipittämään portista ulos. Pentukurssista oli kyllä Ruusalle paljon hyötyä, koska Ruusalla ei juurikaan koirakavereita ollut ja se muuttuikin kurssin myötä arasta pennusta todella itsevarmaksi nuoreksi koiraksi.

Varsin pian kävi selväksi, että Ruusa oli aikamoinen riiviö. Olin kyllä varautunut hurjaan pentuaikaan, mutta meno oli jotain sellaista, mitä en olisi voinut kuvitellakaan. Koira puri ja repi, riehui ja tuhosi kuin joku naskalihampainen pyörremyrsky, eikä se enää niin pienikään ollut siinä vaiheessa kun se painoi viiden kuukauden ikäisenä 32 kiloa. Sen kanssa kuljettiin pentukursseilla ja yritettiin touhuta kaikkea, mutta kun energiaa oli niin käsittämättömän paljon niin tuntui, ettei siihen saa mitään otetta. Se ei kunnioittanut ketään eikä mitään, ja kaikki kieltäminen sai sen vain haastamaan riitaa lisää. Rajojaan se kokeili koko ajan ja kovaa. Olimme kokemattomina koiranomistajina tosi ymmällämme ja virheitä tuli tehtyä paljon. Tutuille koiraihmisillekin tuli yllätyksenä se, kuinka uhmakas voi nöffi olla ja varmaan eniten meille. Kasvattaja sanoi pentua hakiessamme, että pennut eivät ole pieniä aikuisia ja se tuli kyllä harvinaisen selväksi.

Ruusan täytettyä yhdeksän kuukautta jäin töistä äitiyslomalle ja se paransi tilannetta Ruusan kanssa huomattavasti. Olimme yhdessä paljon ja koira sai kuluttaa energiaansa tehdessämme pieniä lenkkejä pitkin päivää ja touhutessamme yhdessä kaikkea. Tilanne rauhoittuikin hetkeksi, kunnes vuoden ikäisenä Ruusalle iski murrosikä oikein kunnolla ja meno oli sen mukaista. Lopulta oli pakko ottaa tilanteesta aikalisä ja miettiä, että millä keinoilla haluan koiraa kouluttaa ja millaisen suhteen siihen haluan.

Vuoden ikäinen Ruusa oli henkisesti vielä ihan täysi pentu ja kaksivuotiaanakin se oli edelleen hurjan pentumainen, joskin osoitti jo välillä rauhoittumisen merkkejä. Nyt vähän vajaa kolmevuotiaana siinä alkaa olla jo hetkittäin aikuisen nöffin rauhallisuutta, mutta varsin tulisieluinen ja helposti innostuva se silti on. Ilmeisesti ne luonteenpiirteet vaan kuuluvat Ruusalle ja tekevät Ruusasta Ruusan :)

Pentukuvia näet tästä

Kuvien ja tekstien kopiointi kielletty
©2018 Ruusan sivut - suntuubi.com